Päätin nyt aloittaa päiväkirjan kirjoittamisen ihan siitä syystä että näiden mietteiden päässä pyörittely ei auta yhtään mitään. Ja selkeyttää ajatuksia, kun voi niitä jonnekkin purkaa. Poikaystäväni saa kantaa nimeä J tässä päiväkirjassa.

Torstai.
J on neljättä päivää poissa. Tai eihän se poissa ole. Muualla vaan, mutta poissa minun luoltani.
Hassua sinällään että voikin olla tällainen ikävä? Ja mistä ihmeestä se johtuu?
Ikävä alkoi jo sunnuntaina oman kullan vieressä, vaikka se oli siinä ihan lähellä. Ja voimakkaimmillaan ikävä oli sillä hetkellä kun J:n auto lähti siskoni parkkipaikalta aamulla klo 7.
Nyt ikävä jo helpottaa hieman, mikä on hiukkasen jännää, kun luulisi ikävän kasvavan koko ajan.
Kaipa tästä sitten tulee helpompaa, kun alkaa lomat ja muut rullaamaan ja itse saa hankittua töitä. Työttämänä kotona nyhjätessä ikävä tuntuu äärimmäisen läpitunkevalta ja koko kehon lamaannuttavalta.

Kaipa tästä pikkuhiljaa selviää.

Tuleeko seuraavat 9-12kk tosissaan jokainen ilta olemaan sitä että istun sohvannurkassa puhelin kädessä enkä uskalla edes paskalle mennä ilman puhelinta, kun voi just sillä hetkellä tulla puhelu?

huoh. -.-